Blog

Turn the world on its head

Oh no she better don’t

Voisi sanoa, että siitä on kovasti aikaa kun olen viimeksi päivittänyt mitään tänne ja syy siihen on ollut hyvin selvä. Alkuperäinen syy koko blogin kirjoittamiselle oli se, että halusin löytää rentouden kirjoittamiseen graduttamisen aikana. Jossain vaiheessa kirjoitusprosessia gradusta tuli minulle(kin) mörkö, joka asetti lukkoja tekstin tuottamiseen ja varsinkin sen itsearviointiin. Ylipäätään ajatus niinkin henkilökohtaisen tuotoksen kuin gradun arvioinnista pelotti todella paljon, ja siksi päätin kokeilla aivan erilaista kirjoittamista tämän lukon purkamiseen. Julkista blogia voi arvioida kuka tahansa. Sen sisältö, tyylilaji tai kirjoitustapa ovat avointa riistaa arvioinnille mihin tahansa suuntaan. Tärkein opetus kuitenkin blogin kirjoittamisessa on ollut se, että sen kautta myös minusta voidaan saada ihmisenä jonkinlainen kuva ja näin olen saanut vapautettua itseni ainaisesta arviointi- ja kritiikkikierteestä. Tässä vaiheessa elämäänsä on jo aika hyvin tiedostanut oman äänensä ja paikkansa tällä planeetalla.

Siitä paikasta en kuitenkaan loppujen lopuksi ollutkaan ihan vielä niin varma. Opiskelu meni paiskien samalla töitä. Valmistumisen jälkeen koin, että olin unohtanut tehdä jotain, mitä opiskellessa olisin halunnut todellakin tehdä. Helvetti. Unohdin käydä vaihdossa. Siitä se ajatus sitten lähti ja tadaa! Muutin viime keskiviikkona Lontoon Kingstoniin. Ainakin puoli vuotta pitäisi siis täällä olla töissä yhdessä isohkossa monikansallisessa firmassa, jossa pääsen käyttämään hyödykseni niin suomen kuin englannin kielen taitojanikin. Maanantaina alkaisi työt ja voin kertoa, että jännittää aikalailla!

Miksi sitten Iso-Britannia? Olen aina ollut todella kiinnostunut tästä maasta ihan jo kulttuurisellakin tasolla. Kieli on ollut minulle helppoa, olen matkustellut täällä useammin kuin kerran ja myös opiskellessani kirjallisuustiedettä yliopistossa tutkimusintressini pyörivät niin anglosaksisessa kirjallisuudessa. Syksyllä hain työpaikkoja, sain useita haastatteluja, sain jopa parikin eri työtä, joista valitsin tämän ja muutin tänne. Asun Kingston-upon-Thamesiin kuuluvassa Surbitonissa, josta on tosi hyvät yhteydet niin Kingstonin keskustaan kuin myös Lontoon keskustaan. Kimppakämppäasuminen on täällä hyvin tyypillistä, sillä vuokrien hinnat on täällä aika huimia. Itse olen osana kuvitteellisessa brittien versiossa New Girl -sarjasta, eli jaan asuntoni kolmen miehen kanssa.

Muutamassa päivässä olen ehtinyt tekemään useita yllättäviäkin huomioita. Ensimmäisenä aamuna näin nurmikon olevan vihreää. Tammikuussa. Vihreää, ei kuollutta tai lumen alla. Tämän huomion vuoksi korkkasin ensimmäiset koti-ikäväkyyneleet. Ulkona on myös ollut melko lämmin, joka on omalla kohdallani aiheuttanut ylipukeutumista. ON TALVI IHMISET. Kaiken kaikkiaan tästä tekee erityisen ristiriitaista se, että vaikka ulkona on +10 astetta lämmintä, on vastakohtana sisällä aivan jäätävää. Kaikista ikkunoista vetää niin, että hiukset heiluvat tuulessa eikä seinien eristyksistä ole tietoakaan. Suomessa pakkanen meinaa tappaa ulos, mutta onneksi sisällä ei tarvitse ainakaan useimmiten palella.

Bussit ja muut julkiset yhteydet toimivat täällä loistavasti. Pääsen kotioveltani viiden minuutin välein Kingstoniin. Varsinkin ne, jotka ovat käyttäneet julkisia Savonlinnassa, ymmärtävät tämän olevan maagista. Onneksi omat päivittäiset välimatkat täällä ovat sen verran lyhyitä, että ne on mahdollista myös kävellä.

Töiden kunniaksi hoidan myös kaiken virastoasioinnin ja muun vasta ensi viikolla. Erityisesti töissä odotan mahdollisuutta saada uusia kavereita ja mahdollisesti myös kivan uuden työyhteisön. Tänään lauantaina on erityisesti ollut ikävä ystäviä. Viimeiset kolme vuotta lauantaiyöt on menneet töissä ja nyt kun ei ole töissä ja voisi tehdäkin jotain, ei ole vielä kavereita joiden kanssa tehdä mitään. Kärsin lievästä sosiaalisten piirien puuttumisen aiheuttamasta stressireaktiosta. Tai sitten se on vain osana ihan tätä yleistä elämänmuutoksen aiheuttamaa stressireaktiota?

Ja näin liu’utin blogini kirjoittamisen prosessoinnin apuvälineestä ulkomaanoleiluni kokemusten ja tuntojen prosessoinnin apuvälineeksi. En todennäköisesti kuvaile kovinkaan yksityiskohtaisen matkailublogimaisesti kaikkia nähtävyyksiä tai paikkoja missä käyn tai kuvaile arkeani mitenkään erityisen tarkkanäköisesti vaan pitäydyn samanlaisessa genrettömän blogin illuusiossa kuin aina aikaisemminkin. Tällä hetkellä kirjoitan siksi, koska alku tässä miljoonakaupungissa tuntuu samaan aikaan jännittävältä, mutta myös aika yksinäiseltä.

MUTTA. Kuten omasta mielestäni tämän ajan suurin filosofi RuPaul on sanonut:

And if I fly or if I fall, least I can say I gave it all

Eli nyt on aika hankkia se oma kokemus asumisesta ulkomailla. Sivu on käännetty, arpa heitetty, kortit jaettu ja mitä niitä muita sanontoja nyt olikaan. Nyt mennään vuosi 2019!

Mainokset

I’m the captain of my soul

Kaikilla on keinonsa hallita aikaa, paikkaa ja tilaa valinnoilla. Olen itse valinnut viimeisen opiskelukevääni olevan niin täynnä, että tällä viikolla vietän ensimmäistä iltaa, jolloin olen ennen kello kahdeksaa kotona. Ei ole millään tavalla uutta, etteikö kiire olisi tyypillinen osa minun arkeani. Nyt se on kuitenkin ollut omalla tavallaan voimauttavampaa ja aktivoivaa kiirettä, jonka ansiosta olen saanut asioita oikeasti aikaiseksi.

Et sä tiedä mitkä o addut? Anna mä kerron!

Jo syksyllä tiedostin, että viimeistä vuodestani yliopistossa tulee hurja enkä jaksanut sen suuremmin vaivata sillä mieltäni tavallista enempää. Koulu pysyy hallinnassa kun sille vain antaa aikansa. Onneksi töiden vähentäminen ja käytännössä pelkkiin yöhommiin jääminen on ollut mahdollista, sillä gradun valmistuminen tuntuu realistisen lisäksi myös vihdoinkin aika konkreettiselta asialta. Ajatus valmistumisesta ja sen tuomista elämänmuutoksista ovat jyskyttäneet takaraivossa koko talven ja varsinkin nyt viime viikkoina. Onneksi on hyviä keinoja hallita tulevaisuuteen liittyviä paineita. Urheilu, joo. Laulu, joo. Kirjoittaminen, miksipä ei. Ystävien kanssa vietetty aika, ehdottomasti. Mutta iso musikaaliprojekti tanssijana se vasta saakin ajatukset muualle eikä varmasti löydy enää ongelmia liittyen liialliseen vapaa-aikaan.

Vaikka musiikki on ollut kokonaisvaltaisemmin elämässäni mukana viime vuosina, on tanssi ollut oikeasti se taidemuoto, jolla olen pystynyt ilmaisemaan itseäni koko sielullani. Olen aina yrittänyt etsiä sitä samaa liekkiä muuhunkin esiintymiseen, mutta tanssin kautta olen aina syttynyt esiintyjänä eniten. Tanssin tuoma itsevarmuus ja ilo on heijastunut yleiseen olemiseeni tänä kevättalvena ja olen saanut ihan erilaista energiaa myös opintoihin. Puhumattakaan kaikista upeista tyypeistä, joihin olen päässyt tätä kautta tutustumaan tai vanhoista tutuista, joiden kanssa on kiva bondata yhteisen ja vähän erilaisen projektin myötä. Käykäähän tsekkailemassa tuolta, mikä on homman nimi Rajaspeksissä, jonka lipunmyynti alkaa nyt 14.3. juurikin noilla meidän sivuilla. Huippua hommaa!

Aika moni tietää minut sellaisena ihmisenä, joka ajattelee aina asioiden menevän kaikista sen huonoimman mahdollisimman vaihtoehdon mukaisesti. Pelkään aina pahinta, mutta silti en pelkää häviämistä, yliaktiivisesta kilpailuvietistä huolimatta. Esimerkiksi vaikka tämän musikaaliprojektin pääsykoe. Tiesin, että siellä todennäköisesti tanssittaisiin lajeja, jotka eivät ole minulle tuttuja (t: hiphopgirl-91), mutta silläkin uhalla, että tanssijan identiteettini olisi saanut tuntuvan kolahduksen, osallistuin. Tadaa, tanssimassa ollaan.

Nykyään maailma korostaa ihmisen individualistisuutta ja sitä, kuinka jokainen voi asettaa omat tavoitteensa ja myös saavuttaa ne tekemällä tarpeeksi niiden eteen. Kunnianhimoisuus on sopivissa määrin menestyksen tae. Kuitenkin ristiriitaisuus on tässäkin olemassa. Yksilökeskeisyys opettaa peilaamaan todellisuutta oman itsensä kautta, minkä vuoksi yleensä itse on loppujen lopuksi este menestykselleen tai onnelleen. Jokainen on oman onnensa seppä plaaplaaplaa.

Liika ajattelu, liika yleistäminen kuitenkin sammuttaa jonkinlaisen rohkeuden. On turvallisempaa olla kokeilematta ja yrittämättä, sillä epäonnistuminen ei koskaan tunnu hyvältä. Olen itse päättänyt, että jos istun pöytään, pelaan korttini. Tietenkin voi olla vaarana se, että häviää, menettää itsensä hetkeksi tai pidemmäksi hetkeksi. Ei saavuta määränpäätä, vaikka matkalla paistava aurinko polttaa vielä poskipäitä. Elämän väliaikaisuuden vuoksi on aika tärkeää vetää verhot ikkunoiden edestä ja antaa auringon paistaa sisään. Utopia rakentuu toivolle ja oh God olen opiskellut siitä asiasta seuraavan kymmenen vuoden tarpeisiin aivan riittävästi. Tavoitteet rakentuvat toivolle siitä, kuinka oma vaivannäkö ja elämä heittelee oikeaan suuntaan. Olen itse ihmistyyppinä sen verran idealisti, etten halua joutua tilanteisiin, joiden tapa ratketa saa vielä vuosienkin päästä empimään. Täysin itsesuojeluvaistotonta, mutta kahdeksan arpea lisää ja henkinen rauha on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin huoleton määränpää silmänräpäyksessä.

Olen tosi onnellinen siitä, mitä kaikkea saan kokea koko ajan. Saan nauraa tärkeimpieni kanssa, kannatellakin heitä jos tarvitsee. Esiintyminen tekee minut iloiseksi, mutta vain lavalla. En itke enää silmiäni turvoksiin kovinkaan usein, mutta kun itken, niin se vie jalat alta. Kuitenkin seuraavana päivänä katson itseäni peilistä suoraan. Olen tullut siihen tulokseen, että hetket ovat liian lyhyitä eikä minulla ainakaan ole varaa valikoida enää niistä parhaimmista vain jyviä akanoista. Yritän ymmärtää niitä, joilla siihen on varaa. En tiedä, missä epävarmuuden ja itsensä suojelemisen raja kulkee. Sen tiedän, että vaikka välillä oma ja toisten epävarmuus minua sattuukin, ei se vähennä uteliaisuuttani tai haluani kokeilla. Sellaisilla vesillä haluan seilata.

Pitäisi selkeästi kirjoittaa jotain muutakin kuin opinnäytteitä välillä, koska tällä tauolla olen ehtinyt ajattelemaan liikaa ja aivan liian monimutkaisia asioita. Aivot on kivat, mutta niiden käyntiä kierroksilla on pakko rajoittaa. Mutta joo. Olkaa tekin rohkeita ja ennakkoluulottomia. Ja tulkaa katsoo speksiä!

img_3138

 

Two birds, no stone. Don’t kill my birds.

Joulujen ongelma on aina ollut se, että ne alkaa aina ihan liian aikaisin. Tämän takia varsinaisella joululomalla joulu tuntuu pakottavalta, velvollisuustäyteiseltä ja näistä syistä stressaavalta. Oma onneni tässä on ollut se, että vanhempani ovat olleet myös itse hyvin väsähtäneitä koko vuoden meiningeistä, joten joulusta ei olla otettu viime vuosina sen suurempaa painetta. Usein me saatetaan viettää joulua hotellissa tai jopa ulkomailla, mutta tänä vuonna on jälleen aika viettää tunnelmallinen joulu mökillä. Tällä hetkellä lunta sataa kuitenkin niin paljon, ettei ulkona näe kymmentä metriä edemmäs.

Joulu ylipäätään vaatii aika paljon henkistä valmistautumista, sosiaalisuutta ja hengittämistä, varsinkin jos koko lähisuku on osallistumassa tähän yhtälöön. Olen aina ajatellut, ettei ydinperheeseeni kuulu pelkästään vain minä, äitini ja isäni, vaan oikeastaan kaikki äitini sisarukset ja muu lähisuku on osana tätä. Useimmiten kuvailenkin perhettäni enemmänkin mafiaksi (ilman väkivaltaa, verirahoja ja huumebisnestä tottakai), joka on yhteisönä äärimmäisen tärkeä, toisiaan tukeva ja kovasti myös räiskyvä. Parasta tällaisen perheen jäsenenä kasvamisessa on ollut ehdottomasti sen avoimuus kaikkea kohtaan. Perheelleni mikään keskustelunaihe ei ole tabu ja kissa nostetaan kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti pöydälle tarvittaessa. Parhaimmillaan avoimuus myös tarkoittaa sitä, ettei meillä lämmetä vain sisälle päin: ystävät ovat aina olleet tervetulleita käymään ja lähes pakotettu perheenjäseniksi. Äidilläni on huoneensa seinällä suuri taulu ei vain minusta, vaan minusta kahden parhaan ystäväni kanssa. Suku on pahin, mutta on se paraskin. Ollaanhan me kai kuitenkin kaikki jossakin määrin perheemme ja kasvatuksemme tuotteita.

img_7504
© Jere Nevalainen

2017 on vuotena ollut täynnä juuri niinkin paljon seikkailemista kuin osakseen toivoinkin. Matkustamista, uusi koti, uusia projekteja. Nousemista säröilevästä ihmisestä vähemmän säröileväksi. Ihmissuhteet, ugh. Alkuvuonna meni kovaa ja lopulta tuntui, että oli eroteltava jyvät akanoista. Silloin jos on yli 25 vee, niin on aika lopultakin päästä yli tarpeesta miellyttää kaikkia, pitää puolensa ja pitää lähipiirissään ne ihmiset, joilla on väliä ja joille on väliä. Check.

Elämänlaatu paranee huomattavasti silloin, kun muuttaa komeronkokoisesta asunnosta yksin kaksioon. Ei ole koti tuntunut näin kotoisalta varmaan sitten lapsuuden. Kodin kuitenkin tulisi olla se paikka, mihin tullessa pitkän päivän jälkeen tulee rauhoittumaan ja rentoutumaan. Kerrankin kotona viihtyy eikä sieltä välillä haluaisi lähteä mihinkään. Paremmat yöunet ja illuusiot aikuisten kodista. Check.

Olen viettänyt kodin ihanuudesta huolimatta tänä syksynä enemmän aikaa kuitenkin yliopiston kirjastossa kuin kotona tai töissä. Olen suorittanut tänä syksynä yli puolet hissan aineopinnoista ja puolet gradusta. Gradun loppu ja hissan kandi muiden muutaman hassun kurssin lisäksi olisi sitten vuorossa keväällä. Valmistuminen kesäksi tuntuu melko realistiselta. Töiden vähentäminen ja siitä aiheutuva tasaisempi vuorokausirytmi johtaa opintojen etenemiseen. Check.

Laulujutut on olleet hyvää vastapainoa ikuiselle lukemiselle ja kirjoittamiselle. Urheilun olen saanut kuljetettua yllättävän hyvin mukana kiireisestä aikataulusta huolimatta. Syksyllä syttyi myös jälleen palo tanssia kohtaan. Vaikka tarkoituksena oli keskittyä vain kouluun keväällä, niin osallistuin Rajaspeksin tanssijoiden pääsykokeeseen. (Tanssi on muuten ihan parasta!) Laulun ja tanssin sekakäytättäjä ilmoittautuu: päivät koulua, illat joko kuoroa tai tanssia. Liiallisen vapaa-ajan ongelman ratkaiseminen tältä keväältä, esiintymisen ilon palauttaminen, monipuolisemman liikunnan harrastaminen. Check.

Kaiken kaikkiaan vuosi on ollut parempi kuin esimerkiksi edellinen, ja mielestäni se on aina hyvä tavoite. Uudenvuodenlupaukset olkoon niitä samoja kuin aiemminkin: lisää urheilua, vähemmän ankaruutta itselleen, ahkerampaa arkea. Ensi vuodeksi lupaan muistaa hengittää hektisenä keväänä ja ainakin yrittää olla vähemmän ankara, tuomitseva ja kriittinen maailmaa kohtaan (painotan sanaa yrittää). Ystävällisyys on kuitenkin ilmaista. Yritän myös vapautua liiallisesta pinnallisuudesta, mikä saa välillä olemaan itseäni kohtaan tosi ilkeä ja epävarma. Totuuksia, mitä haluaisin muistaa koko elämäni: beauty fades, but dumb is forever.

Vähäisestä jouluihmisyydestä huolimatta haluan toivottaa hyvää, valkeaa, rauhallista ja erityisesti ihan juuri sellaista joulua, mitä oikeasti kaipaat.

Vuosi 2018. Bring it on.

I’d rather boogie than try to fit in

Olen aina suhtautunut aika ristiriitaisesti talveen. Lumesta saa valoa. Pieni pakkanen on huomattavasti hallittavampaa kuin vesisade. Toisaalta on niin liukasta, että pitää varata aikaa paikkoihin siirtymiseen paljon enemmän, sillä talvipyöräily on ihan liian hasardia näin keskittymiskyvyttömälle ja tapaturma-alttiille ihmiselle. Pysyisipä lumi vaan maassa, ettei kauheat räntäsadekelit tulisi enää takaisin. Viimeiset kaksi kuukautta joka maanantai-ilta on satanut joko vettä tai räntää ja kyllä, riittää kiitos.

Reissuilu osui juuri oikeaan kohtaan syksyä. Pietari oli kaunis, täynnä kulttuuria ja syksyn värejä. Useat puistot, Eremitaasi ja toinen toistaan kauniimmat rakennukset olisivat vaatineet vielä enemmän aikaa tutustumiseen, mutta olen erittäinen tyytyväinen tähän pintaraapaisuun mitä sain tästä kaupungista. Olen muutenkin paljon enemmän kaupunkiloma -tyyppiä kuin aurinkoloma -tyyppiä (punapigmentti + kuuma aurinko = katastrofi). Ideaalein olisi yhdistelmä näistä kahdesta, mutta jos minun täytyisi vain maata rannalla, pitkästyisin noin kahdessa päivässä.

russia

Pietarin upeudesta huolimatta reissun varsinaisesti upein hetki oli se matkavaihe, jolloin sain sulkeutua omaan maailmaani ja ajatella asiat taas pois mielestä. Juna tai bussi tuntuu olevan nykyään se ainoa paikka, jolloin voin oikeasti olla irrallani kaikesta muusta ja keskittyä omiin ajatuksiini rauhassa.

Sain ilmoituksen siitä, että olen tänään pitänyt blogia vuoden verran. Olen mielestäni saanut tästä sitä hyötyä, mitä aloin tästä alun perin hakemaankin. En pelkää kirjallisten tuotoksieni arviointia enää niin paljon, vaikka kyllä se joka kerta meinaa vähän ainakin kuumotella, kun lähetän graduohjaajalle sähköpostia. Pohjimmiltani olen yrittänyt pitää yllä itsestäni vaikutelmaa, jossa en oikeastaan välitä siitä mitä muut ihmiset minusta ajattelevat ja siihen kirjoittaminen on myös auttanut. Lukijat voivat muodostaa tämän kautta minusta aivan minkälaisen mielipiteen haluavat, mutta kuitenkin minulle on tärkeimpiä niiden ihmisten mielipide, jotka näkevät kaiken sanailun ja muun maskin ohi.

Kun olen seurannut tämän kuukauden ajan eri medioita, on suurimpana teemana ollut ehdottomasti naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä. Hollywoodista tunnutaan lähes viikottain löytyvän uusia häirintätapauksia. En itse ottanut osaa #metoo -kampanjaan sosiaalisessa mediassa, mutta elin voimakkaasti sen mukana. Seksuaalinen häirintä on aina väärin, kohdistui se ihan keneen tahansa.

Olen tehnyt asiakaspalvelua paljon ja surukseni voin sanoa, että seksuaalinen häirintä on niissä töissä ihan arkipäivää. Joissain töissä se on asiakkailta niin normi, etten siitä oikeastaan jaksa enää välittää. Tai ainakin niin sanotaan useimmiten. Kyllä itselleni jää silti jokaisesta tällaisesta kohtaamisesta aika tyhjä olo. Mutta vielä vastenmielisempää häirintä on silloin, kun sen tapahtuu työyhteisössä. On niitä työkavereita, joilta vähän kaksimielinen läppä ja hölmöily kuuluu asiaan ja erona ahdisteluun onkin juuri se, että tällaisessa huulenheitossa molemmat osapuolet ovat mukana ja tiedostavat, että tämä on vitsiä ja molemminpuolista. Tällainen kanssakäyminen onnistuu usein jo hyvin toisilleen tuttujen ihmisten välillä. Flirttailu on tietenkin sitten vielä jo aivan oma juttunsa, mutta siinäkin se jutun juju on molemminpuolisuudessa. Sitten on niitä, joiden takia ei halua mennä töihin, koska esimerkiksi ulkonäön kommentointi ja tietynsävyinen vihjailu saa olon niin epämukavaksi, ettei saa hengitettyä kunnolla. On sellaisia kohteliaisuuksia, joita ihmiset eivät halua työkavereiltakaan kuulla, trust me. Onneksi omissa tapauksissa olen pystynyt kertomaan työnantajille tilanteista ja asioihin on suhtauduttu tarpeellisella vakavuudella.

Seksuaalinen koskemattomuus ei ole millään tavalla kiinni siitä, mitä sukupuolta olet, miltä näytät, miten pukeudut, miten tanssit. On ihmisiä, jotka tuntevat epämukavuutta herkemmin kuin toiset, eikä todellakaan ole ok pistää käytöstään näissä asioissa herkkänahkaisuuden tai huumorintajuttomuuden piikkiin. Ulkonäön varomaton kommentointi voi johtaa jopa koko elämän mittaiseen panikointiin ja epävarmuuteen, vaikka kommentti olisikin ollut pohjimmiltaan positiivinen. Oman nuoruuden trauman muodosti ihan kai kohteliaisuudeksi tarkoitettu ”olisit tosi kaunis jos olisit drag queen”, viitaten todennäköisesti voimakkaaseen kasvojeni luustoon. Onneksi olen aina kunnioittanut ja jopa ihaillutkin drag queeneja, joten kommentti ei kukistanut koko naiseuttani, mutta silti teki pienen särön nuoren tytön ulkonäköpaineisiin ja pysyvän olon siitä, että näyttääkö naama nyt miehekkäältä vai miltään.

Tässä iässä kuitenkin alkaa jo huomaamaan sen, että ulkonäkö on aina muutettavissa ja vain pintaa. Mitä itsevarmemmaksi tulee omista henkisistä ominaisuuksistaan (persoona ja luonne nyt yleisestikin), sitä vähemmän jaksaa murehtia sitä miltä näyttää. Tykkään ihmisistä kun he ovat tyylisiäni nimeomaan sisältä. Yllättäen läheiseni ovat myös silloin minulle maailman kauneimpia ihmisiä.

Joskus tekstiin on tosi hankalaa saada minkäänlaista punaista lankaa. Ehkä tänään tarkoituksena ei ollut saada luotua maailman eheintä kokonaisuutta, mutta se juuri blogikirjoittamisessa on siisteintä: kaiken ei tarvitse olla niin harkittua ja hallittua. En jaksa olla tänä viikonloppuna kumpaakaan. Ehkä katson ennätyspaljon RuPaul’s Drag Racea ihan vain juhliakseni kauneuden moninaisuutta.

 

 

Useimmiten kupolis hitonmoinen säpinä 

Voi ei.

Hyvät naiset ja herrat. On lopultakin koittanut aika, jolloin olen antanut periksi periaatteelleni. Olen yrittänyt elää ilman riippuvuutta aiheuttavia asioita. Jos syön liikaa suklaata, lopetan sen vuodeksi. Jos juon liikaa colajuomia, lopetan ne vuodeksi. Olen oikeasti kokeillut kumpaakin, enkä oikeastaan suosittele kenellekään. Liika radikaalius ei ole ikinä hyväksi. Jos en pysty keskittymään, nukahtelen minne sattuu ja tuijotan tyhjää tekstitiedostoa luvattoman pitkään, ja tadaa – aloitan käyttämään kofeiinia. Aloitin tämän varovasti satunnaisilla energiajuomilla viikonloppuisin, jolloin vuorokaudesta oli töitä enemmän kuin neljätoista tuntia. Trust me, pikkuinen buustaus on ollut paikallaan.

Kahvin tullessa kuvioihin aikaiset aamut ovat saaneet aivan uuden tason, ja koska kofeiini ei ole ollut kuvioissa aiemmin, virtaa riittää yhdestä kupista aivan iltaan asti. Ja energiaa tässä tarvitaankin, sillä tämä jatkuva vesisade tuntuu imevän viimeisenkin ylimääräisen innon. Päivät on olleet kyllä luvattoman pitkiä, mutta myös tosi tuottoisia.

Pysyn aina paremmin vireessä, jos on paljon tekemistä, ja on tosi siistiä kun on kerrankin aikaa ja energiaa tehdä kaikkea muutakin kuin töitä, varsinkin musajuttuja. Laulu on kulkenut paremmin kuin yleensä syksyisin, johon on varmasti vaikuttanut omaan laulutekniikaan soveltuvampi harjoittelu. Kuorossa on aika kivaa. Opiskelu on ristiriitaisen haastavaa. Kirjallisuuden ja gradun kanssa painiminen on välillä uskomattoman ärsyttävää, mutta jollain tavalla sen tuomien haasteiden selvittäminen on tosi palkitsevaa. Historia on mielenkiintoista ja tuo tutkimuskenttään uusia menetelmiä mahdollistaen poikkitieteellisyyttä, mutta ryhmätöitä on aivan liikaa omaan ajankäyttöön nähden. Mutta opiskelukin on ollut viime aikoina aika kivaa. Vastapainona on ollut ihan parasta vain hömöttää kotona, katsoa leffoja ja pelata. Juuri parasta nollaamista.

 

 

Mutta se ei ole ollut kivaa, etten ole päässyt kaiken tämän aikatauluttamisen takia käymään oikeassa kodissa Savossa ollenkaan. En menetä mitään sanomalla sitä, että minulla on äitiä ikävä ja tunnen syyllisyyttä siitä, ettei minulla ole aikaa. Onneksi ensi viikolla lähdetään suvun naisten kanssa yhteiseen reissuun Pietariin. Kaupunkilomissa on parasta se, että tekemistä riittää. Pietari on onneksi kulttuuria pullollaan. Ja vodkaa. Yes, I need this trip. 

Vaikka välillä yksinäisyys on tuntunut melko musertavalta, niin onneksi on ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse miettiä olemistaan. On parasta kun voin olla tärkeimpien kanssa vain minä. Tai olen kyllä aikalailla oma itseni jatkuvasti, mutta lähinnä parasta on se, että voidaan olla auki ilman, että tarvitsisi kyseenalaistaa riittävyyttään. Möllöttää sunnuntai-iltana sohvalla päät yhdessä ja katsoa Netflixiä. Nauraa samoille YouTube-videoille vielä viiden vuoden jälkeenkin. Soittaa toiselle puolelle Eurooppaa/Suomea ja kitistä ylipäätään kaikesta. Päätetään muuttaa Kanadaan ja perustaa bändi. Huudella leffateatterin aitiossa huonoja juttuja koko leffan ajan. On ihan parasta kun joku saa nauramaan tai opettaa pelaamaan biljardia, vaikka kiukuttelenkin kun en heti opi sitä. Arvostan. Muutenkin yksinäisyys on tosi suhteellista. Ehkä tässä iässä kuitenkin on valmis muuhun vasta sitten, kun löytyy sellainen päänsisäinen maailma arvoineen ja juttuineen, ettei voi kun todeta vau. 

Vaikka sataa, syksy on silti niin ihmeellinen. Tulen onnelliseksi siitä, kun avaan sälekaihtimet ja näen muutoksen. Haluan päästä kotimetsään ja järven rannalle ennen kuin joulu tulee. Mutta ei puhuta vielä siitä. Antaa tämän syksyn nyt vielä olla.

When the cellar children see the light of day

Se on nyt virallista. Kesä on loppu. Oikeastaan en ole täysin varma alkoiko se kunnolla koskaan. Ilosaarirockissa sain siitä häivähdyksen, mutta kulunut kesä oli tänä vuonna tavallistakin enemmän mielentila. Työpäivinä sadepilviä on huomattavasti miellyttävämpi katsella ikkunan läpi kuin aurinkoa, en palanut kunnolla kertaakaan eikä popcornaltaan kuumuus tuntunut ylitsepääsemättömän tukalalta oikeastaan minään päivänä. Toisaalta niinä parina viikkona, joita vietin mökillä olisi aurinko tai jopa helle voinut olla kiinnostava kokemus. Kesällä sain kuitenkin oikeasti tehtyä niitä juttuja, joita toivoinkin tekeväni. Matkustelin, rauhoituin, nautin ystävistä, riehuin. Juuri niitä kesäjuttuja, mitä pitikin tehdä.

Syntymäpäivästäni on jo miltei viikko, mikä tarkoittaa sitä, että virallinen syksy alkaa. Syksy on ollut minusta aina paras vuodenaika kaikista, vaikkakin vihaan sadetta. Syksyn alkamisen oikeastaan tuntee siitä, miten ulkoilma tuntuu erilaiselta, kirpeältä. Toivottavasti aurinko muistaisi paistaa mahdollisimman pitkään. Nick Cave on niin ehdottomasti syksymusaa.

Harmikseni olen huomannut, että paluu arkeen takaisin ei ole koulun kannalta ollut aivan niin saumatonta kuin ehkä olisin toivonut. Opiskelijatapahtumat ovat tuoneet piristystä kyllä ihan työmaailman ja vapaa-ajankäytön puolelle, mutta lukeminen ja kirjoittaminen ovat olleet aivan järkyttävää pakkopullaa. Tökkiminen on parhaimmillaan mennyt siihen, että olen esimerkiksi kyseenalaistanut sen, että ymmärränkö englantia tenttikirjamuodossa ollenkaan. Oikeasti. Olen myös palannut saman joka syksyisen aiheen ääreen: auttaisiko elämässä oikeasti se, että opettelisi juomaan kahvia. Toisaalta olen jo hyväksynyt sen tosiasian, ettei minusta ikinä tule aamuihmistä, jos olen yötöissä vähänkään. Onneksi iltapainotteisuus ei välttämättä itsenäisessä opiskelussa ole suuri ongelma, mutta ongelma siitä tulee silloin, kun luento alkaa ennen kello kahtatoista. Olen kyllästynyt siihen, että saan silmät pidettyä auki pelkästään nipistelemällä itseäni eikä keskittymisestä ole tietoakaan. ES-Jonneus (siis Hannaus) kuulostaa kuitenkin vähän turhan radikaalilta vaihtoehdolta, vaikka välillä energiajuomien ulkoiseen apuun on pitkien työpäivien aikana pakko ollut turvautua. No joo, kuitenkin olisi tämän syksyn tavoitteena koomailla ja torkkua luennoilla ja koulussa vähemmän.

21618420_10212912151733942_204653480_o

Maanantait on aina jotenkin käsittämättömän epäinspiroivia päiviä. Aamu oli sateinen ja viikonlopun unirytmi kostautui vain viiden tunnin yöunilla. Kuitenkin yllätyin iloisesti jo heti kotoa lähtiessäni siihen, että joku antelias ihminen oli peittänyt pyöräni satulan satulansuojalla! Vaikka suoja olikin Ekonomiliiton (ei mitään ekonomeja vastaan, mutta en itse ole sellainen), niin kuinka mukavaa ja kilttiä. Kiitos sinä tuntematon ihminen, sinun takiasi murehdin vähemmän siitä, kuinka kastuneissa housuissa liikun julkisilla paikoilla! Jos jotain arvostan, niin lähimmäisenrakkautta.

Muutenkin ajattelin, että tämän loppuvuoden teemana voisin yrittää olla ylipäätään kivempi ja huomaavaisempi. Vaikka saatan olla kasvokkain välillä aika turhankin kriittinen ja jopa häiritsevän suora niin hyvällä kuin huonollakin tavalla, ei koskaan tarkoituksenani ole olla ilkeä tai jättää ketään ulkopuolelle. Erilaisuuden pitäisi olla hyvä juttu, jota eri yhteisöissä pitäisi kunnioittaa. Pyrin erityisesti asettumaan varsinaisen kuppikuntaisuuden yläpuolelle ja unohtaa sellaisen ”ei leikitä ton kaa, koska se ei kuulu porukkaan” -tyyppisen ajatusmaailman. On aika surullista miten paljon sitä näkee vielä ihan aikuistenkin maailmassa, vaikka luulisi, että tällaiset käytösmallit olisi jääneet sinne koulunpenkkiin, kuten kiusaaminenkin. Tulevana opettajana kai olisi ihan suositeltavaakin nousta oman egonsa yläpuolelle, unohtaa feikkiys ja katsoa itseäänkin välillä peilistä. Tämä asia voidaan tehdä kaikki paremmin: vähemmän tuomitsemista ja enemmän kunnioittamista, please.

Olen ollut tosi liekeissä tämän syksyn Sykettä -liikuntakalenterista, ja erityisesti siitä, miten paljon siellä on muiden kiinnostavien lajien lisäksi erilaisia tanssitunteja whoop whoop! Kuorojututkin on lähteneet ihan taas täysillä käyntiin. Sen lisäksi opettelen paremmaksi kitaristiksi (tämän kyllä lupaan itselleni joka vuosi). Onneksi pitäisi muistaa opiskellakin, koko ajan ja ihan hulluna. Ja muistaa käydä oikeastaan vain yksissä töissä. Tätä varten ihmisillä taitaa olla kalentereita?

 

 

 

 

Tekemällä musta ei saa mitään parempaa, jalompaa

En ole koskaan aikuisiällä:

  • ostanut vaaleita farkkuja
  • ostanut farkkuja, joissa ei ole pillilahkeita
  • ostanut farkkuja, jotka ovat näitä kumpaakin

Käytän mustaa. Housut minulla on jalassa noin kerran kahdessa viikossa. Tummat mekot, hameet ja kauluspaidat ovat olleet vaatekaappini kulmakivi lähes kymmenen vuotta. Kurvikkaana ihmisenä on aina ollut paljon helpompi piilottaa itsensä hyvin laskeutuviin vaatteisiin, mutta tänä keväänä annan mahdollisuuden myös housuille. Löysin parit vaaleat, eri malliset ja hauskasti istuvat farkut, joten miksi pitäisi olla aina oman mielensä vanki ja aristella sitä näyttääkö reidet tai peba nyt tavallista paksummilta. Tietenkin sovitin housuja useampaan kertaan ja kysyin noin 25 kertaa myyjältä ja parhaalta ystävältä, että kehtaako tällainen vartalo tällaisia housuja edes käyttää. Tykkään näistä housuista enkä analysoi niitä piloille.

Jos äidiltäni kysyttäisi mikä olisi yksi ärsyttävin piirre lapsessaan, niin uskoisin hänen vahvasti liputtavan ylianalysointini puolesta. Olen aika varma, että läheiset ystäväni ajattelevat samalla tavalla. Tuntuu, että asioiden ajattelu eteenpäin on aivan mahdotonta lopettaa ja tämä johtaa usein myös kaiken kyseenalaistamiseen, mikä menee läpi kaikkien ulkonäkö-, opiskelu- ja ihmissuhdekriisien. Olisi siistiä, jos tätä saisi hellitettyä jollakin. Aina kaikkein pahimman ajatteleminen on aika kuluttavaa, ja olen myös ihan varma siitä, että se myös altistaa kaikkein pahimman tapahtumiselle.

Esimerkki. Viimeiset vuodet parisuhdehommat ovat olleet enemmän tai vähemmän epäselkeitä ja täynnä arvailua. Olen pohtinut omia vikojani ja ollut hämmentynyt siitä, miksei mikään luista. Toisaalta päinvastaisesti, jos joku on ollut minusta tavallista enemmän kiinnostunut, niin olen lähes ahdistunut ja reagoinut juoksemalla karkuun ja vilkuttanut mennessäni ”juu jos ollaan vaan kavereita”-tyyppisesti. Tässä on nyt selkeästi jokin kieroutuma menossa.

Murehdin tyhmistä asioista. Onko joku liian vanha tai liian nuori. Mitä jos olen liian tyhmä tai ärsyynnyn siitä että toinen on eri tasolla itse. Jos olenkin nolo tai mun kaverit pitää nolona tai toisinpäin. Miten minulle, jota ei ole ikinä loppujen lopuksi kiinnostanut ihan älyttömästi se, mitä muut ajattelee tekemisistäni, on noussut tärkeäksi muiden mielipide tällaisissa asioissa? Rasittavaa. Ehkä se on puolustusmekanismi.

En ole koskaan aikusiällä:

  • hypännyt suinpäin suhteeseen
  • hypännyt tuntemattoman sänkyyn
  • hypännyt silloin kun en ole halunnut hypätä

Toisaalta en näe tarvetta hypätä vieläkään. Miksei näin aikuisena voisi olla hyppäämättä ja hyväksyä koko kuvan itsestään, vaikka se ei olisikaan muille sopiva. Aion tehdä asioita omalla tavallani, satuttamatta muita. En ole valmis joihinkin asioihin. Joihinkin olen. Odotan paineetonta kesää ja tuulta hiuksissa. On toisaalta todella jännittävää kun kesä tulee enkä ole riippuvainen kenestäkään muusta kuin vain itsestäni. Tällainen olen ja tässä on kaikki mihin tuun koskaan pystymään. Tai ainakaan nyt.

Olen odottanut pääsyä mökillle. Saunomista sukulaisten kanssa ja tyyntä järveä. Ilosaarirock. Ystäväni palaa Suomeen kesäksi. Monia iloisia juhlia. Isompi asunto. Tarkoituksena olisi saada enemmän pisamia ja vähemmän palovammoja.

Kesä

I’m ready.

The truth is like poetry. And most people fucking hate poetry.

On viikkoja. Sitten on myös niitä toisenlaisia viikkoja. Ja sitten on se viikko vuodessa kun on Euroviisut! Olen ollut viisujen suurin fanityttö vuodesta 2000 asti ja se on ollut minun synkin, riemastuttavin ja ehkä vähän myös noloin guilty pleasure. En ole ikinä ollut kiinnostunut Suomen viisuedustajista sen kummemmin enkä ole katsonut UMK:ta muistaakseni kokonaisuudessaan koskaan. Kuitenkin Suomea täytyy kannustaa ja kovasti. Toiset riehuu jääkiekon MM-kisojen takia, mutta minulla lähtee käsistä aina eurovisiointi.

Semifinaalit olen yleensä katsonut kaikessa rauhassa, ja kommentointiyhteys Prahaan on aina käynyt aika kuumana. Tietenkin se harmittaa tänä vuonna, ettei Suomi päässyt finaaleihin, mutta se ei kuitenkaan ole koskaan ollut se pääasiassa viisuissa. Viisuthan on suurta poliittista peliä, joka kulminoituu usein viimeistään pisteenlaskennassa, vaikkakin jo biisivalinnat ja niihin liittyvät kohut petaavat tätä peliä jo todella paljon. Esimerkiksi tänä vuonna Euroviisut järjestetään Ukrainan Kiovassa. Venäjän viisuedustajalla on maahatulokielto Ukrainaan, sillä hän on esiintynyt kiistanalaisella Krimin aluella. Venäjä on kieltäytynyt osallistumasta tästä syystä koko kisoihin ja Ukraina taas on kieltäytynyt joustamasta, sillä kilpailijan päästäminen Kiovaan rikkoisi valtion lakeja. Aikamoista sotkuilua ja politikointia siis.

Mutta huomenna olisi siis kisojen finaali. Normaalisti olen pitänyt suuren euroviisujuhlan finaalipäivänä ja virittänyt valtavan juomapeliposterin seinälle, mutta nyt omat työkuviot sotkevat suunnitelmat. Sitten kun olen oikeasti aikuinen ja rikas, niin menen kyllä katsomaan kisat paikanpäälle jonnekin lähelle. Onneksi Pohjoismaat tuntuvat voittavan viisut vähintään viiden vuoden välein.

Viisuhype loppuu tämän postauksen osalta nyt tähän. Näin.


Viime sunnuntaista lähtien mieliala on ollut tosi alavireinen. Perheeni kävi moikkaamassa minua sunnuntaina ja heidän lähtönsä jälkeen todellisuus iski todella kovaa naamaan ja tajusi taas sen miten yksinäinen voi välillä olla. Kuoro, harrastukset ja työt joiltain osin aina auttaa työntämään asiaa taka-alalle, mutta siellä se silti jyskyttää takaraivossa.

Olen persoonana tosi analyyttinen, eikä se analyyttisyys katoa mihinkään tunnetasolle siirtyessä. Melko kunnianhimoisena ihmisenä pyrin kuitenkin aina olemaan paras itseni, mutta siltikin tulee syyttä suotta pohdittua todella paljon omaa riittävyyttä. Ulkonäköasiat tulevat aina olemaan se oma kompastuskiveni, mutta toisaalta nyt kerrankin olen vähän sen asian yläpuolella ja siirtynyt siihen vielä tuhoisampaan ajattelumalliin, että mitä jos se kaikki kelpaamaton aines on se, joka on minussa sisällä. Eihän mistään tulisi mitään, jos ihminen ajattelisi sillä tavalla. Ja minun aivoni vain heittävät lisää löylyä ajattelemalla aina pahinta.

Typeräähän tämä kaikki on, mutta oloilleen ei aina voi mitään. Välillä on hirveän raskasta yrittää olla strong independent woman, jota muiden käytös ei hetkauta suuntaan eikä toiseen. Sen verran olen kuitenkin onneksi huomannut kasvaneeni, että aivan kaikki huono olo ei ole koko aikaa näkyvissä. Eihän sitä esimerkiksi töissä kuulukaan näyttää, vaan pyrkiä toimimaan ammattimaisesti, kiljua sisäisesti ja itkeä vasta kotona.

Uskon, että tää ylianalyyttisyys on monien asioiden summa. Yleensä olen päässyt purkamaan mieltä urheiluun ja musiikkiin. Nyt kaksi viikkoa olen ollut ääneni kanssa niin kiipelissä, etten ole voinut laulaa tai urheilla. Toisaalta onneksi on euroviisuviikko, joten saan keskittyä edes johonkin, jolla on minulle positiivista merkitystä.

Onneksi on nuo ystävät. Sitä, miten paljon heitä arvostan, niin on kyllä mahdoton mitata millään mittarilla. Joidenkin ihmisten kanssa ei ole koskaan yksinäistä edes pään sisällä ja se on aika cool.

 

 

 

Teen päinvastoin kuin käsketään

 Mun pää on mun, se on mun

Pelkään, että se räjähtää, et sieltä kuuluu yhtäkkii pum pum

Toukokuu. Yleensä toukokuu on ollut vuoden kiireisin kuukausi kaikkien koulu- ja kuorojuttujen kasaantumisen vuoksi. Viime vuonna aikatauluja piti järjestellä vielä entisestään kuoromatkan takia. Tuntuu epätodelliselta, että Serbiasta on kohta vuosi aikaa. Kuorolle toukokuinen konsertti tulee olemaan siinä mielessä merkittävä, että kuoronjohtajamme jää eläkkeelle sen myötä.  Se herättää nyt jo aika paljon haikeutta ja ikävää.

On paljon juttuja, jotka on mietityttänyt viime aikoina. Koulu on edennyt ihan kivasti, mutta jotenkin silti olen stressannut siitä. Työkuvioihin tuli onneksi jotain vaihtelevuutta ja se on piristävää. Välillä on ollut aivan parasta olla ihan itsekseen, mutta sitten taas välillä on tuntunut ihan hurjan yksinäiseltä. Olen huomannut itsessäni uuden käyttäytymismallin, joka ei ole aiemmin ollut minulle ominaista. Kutsun sitä lapasteluksi.

Suoruus on ollut niitä piirteitä, mistä olen itse kunnioittanut itseäni. Nyt sen puute ja puutteen tiedostaminen on alkanut ärsyttämään niin paljon, että jäädyn monissa tilanteissa jo ihan sen takia, että ajattelen normaalisti olisin sanonut tässä jo vaikka mitä enkä kuulostaisi edes näin typerältä. Toivon todella, että tää lapastelumalli olisi vain tämän kevään juttuja ja saisin palautettua sanat suuhuni ennen kuin missaan ihan suuria mahdollisuuksia.

Saan vahtia nyt muutaman viikon kissaa. Olen saanut hengittää hiukan isommassa asunnossa, missä opiskelullakin on ollut oma virallinen valvojansa. Suurimman osaksi aikaa nukkuva tosin, mutta tsemppaavampi kuin varmasti useimmat. Toukokuu on näin penkkiurheilun näkökulmasta myös ihmisen parasta aikaa. Korispelit on finaalia vaille valmiita ja jääkiekon jännittäminen alkaa taas jo tänään!

Mutta nyt.

Mikä on pahinta mitä vois sattua

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ole oikein lämmenneet rakkauslauluille. Suurimman osaksi elämääni ne ovat tuntuneet liian sentimentaalisilta, liian teennäisiltä tai liian samaistuttavilta. Jos olen herkillä, en halua ruokkia sitä lisää koskettavilla sanoituksilla. En tiedä onko se kevät vai olenko lopultakin tarpeeksi tyhjä taulu tunnemaailmallisesti, mutta nyt viime kuukausi on mennyt fiilistellessä erilaisia hyväntuulisia ja surullisiakin rakkauslauluja ja jopa tullut niistä hyvälle tuulelle. Ehkä olen valmis tarinoille. Seikkailuille olen ollut valmis jo pidempään, mutta ehkä vasta nyt voisi alkaa olla tarinoidenkin aika. Tai sitten kevätmanian. Who knows.

Pääsiäinen on alkamaisillaan. Harmittaa olla töissä, koska pääsiäisenä minulla yleensä ollut aikaa käydä kotona. Nyt olen päivät ihan yksin täällä. Pääsiäisen aikaan jäät on vielä kestäneet kotona ja ollaankin vanhempien ja suvun kanssa vietetty sitä mökillä. Sitä on vähän ikävä jo. Vanhempiani myös. Äitini oli lähes viikon ulkomailla enkä soittanut hänelle sinä aikana ollenkaan. Tuntui, että päivästä puuttui joku rutiini. Onneksi ensi viikolla viimeistään on mahdollisuus käydä edes hetken relaamassa Savonlinnassa.

Juuri juttelin lounaalla ystäväni kanssa siitä, miten puhuminen on helpottavaa. Ihan ylipäätään asioista puhuminen. Päivän tapahtumista, päivän murheista, riiteleminen, vitsailu, ihan kaikki. Puhumattomuus aiheuttaa niin helposti ristiriitoja, etten edes pysty kahden käden sormilla laskemaan niitä kertoja, kun olisi ollut parempi vain avata suunsa eikä tarkkailla tilannetta hämmentyneenä.

Puhuminen on itselleni ollut yleensä helpoin vuorovaikutusmuoto. Jos voisin valita tekisinkö näyttöni yliopistossa mieluummin omina luentoina tai oppitunteina vai puudutavina ja ahdistavina kirjoitelmina (ei viittaa graduun mitenkään ainakaan ehehe), niin ehdottomasti luennoin. Puhetilanteiden jännittämistä minulla onneksi harvemmin on. Paitsi.

Epävarmat tilanteet, joissa pitää luoda yhden tai muutaman ihmisen kanssa keskustelua tai yhteyttä. Seminaari-istunnot, joissa en ole valmistautunut kunnolla. Kun en tiedä, miksi ihminen on erilainen kuin aiemmin. Ja pahin, yritän tehdä vaikutuksen ihmiseen. Huhhuh. Se se vasta on kiusallista katseltavaa lähinnä niille, jotka ovat tottuneet näkemään minut normaalitilanteissa verbaalisena ja rentona, varsinkin minulle itselleni. Sanon ihan mitä sattuu. En sano niitä asioita, mitä oikeasti haluaisin sanoa. Pahimmillaan en puhu mitään.  Aloitekyky katoaa ihan täysin. En pysty katsomaan silmiin ja vaikutan siksi siltä, että etsin pakoreittejä (todennäköisesti sitäkin) enkä kuuntele. Eli oikeasti olen siis vaan aivan pihalla ja unohdan käyttäytyä luontevasti. Puoleensavetävyys 5/5.

Toisaalta säästyisi niin paljolta vaivalta, kun oikeasti vaan nostaisi kissan pöydälle aina kun tuntee siihen olevan tarvetta. Toisaalta en ole aina varma onko siihen energiaa, varsinkin jos mahdollisuutena on konflikti tai pakit tai paha mieli jollekin. Mutta puhumattomuuden tuoma ristiriita tuo joka tapauksessa epävarmuutta ja ristiriitoja, joten miksei vaan puhuisi. Olisi tietenkin parasta, jos puhumattomuudesta huolimatta asiat etenisivät omalla painollaan. Kai ne etenevätkin. Tai ovat etenemättä. En minä tiedä. Mutta en ole itseni kanssa sinut, jos vielä kovin monta kertaa jälkeen päin hakkaan päätäni seinään ja ajattelen missanneeni hyvän hetken ajatusteni esilletuomiseen. Huoh. 

Ehkä tämän loppukevään projektina voisi ollakin olla rohkeampi. Jättäisi kaiken ylianalysoinnin ja antaisi vaan mennä. Mikä on oikeasti pahinta mitä voisi sattua? Tuskin mitään vakavaa. Tai juuri sitä.