I’d rather boogie than try to fit in

Olen aina suhtautunut aika ristiriitaisesti talveen. Lumesta saa valoa. Pieni pakkanen on huomattavasti hallittavampaa kuin vesisade. Toisaalta on niin liukasta, että pitää varata aikaa paikkoihin siirtymiseen paljon enemmän, sillä talvipyöräily on ihan liian hasardia näin keskittymiskyvyttömälle ja tapaturma-alttiille ihmiselle. Pysyisipä lumi vaan maassa, ettei kauheat räntäsadekelit tulisi enää takaisin. Viimeiset kaksi kuukautta joka maanantai-ilta on satanut joko vettä tai räntää ja kyllä, riittää kiitos.

Reissuilu osui juuri oikeaan kohtaan syksyä. Pietari oli kaunis, täynnä kulttuuria ja syksyn värejä. Useat puistot, Eremitaasi ja toinen toistaan kauniimmat rakennukset olisivat vaatineet vielä enemmän aikaa tutustumiseen, mutta olen erittäinen tyytyväinen tähän pintaraapaisuun mitä sain tästä kaupungista. Olen muutenkin paljon enemmän kaupunkiloma -tyyppiä kuin aurinkoloma -tyyppiä (punapigmentti + kuuma aurinko = katastrofi). Ideaalein olisi yhdistelmä näistä kahdesta, mutta jos minun täytyisi vain maata rannalla, pitkästyisin noin kahdessa päivässä.

russia

Pietarin upeudesta huolimatta reissun varsinaisesti upein hetki oli se matkavaihe, jolloin sain sulkeutua omaan maailmaani ja ajatella asiat taas pois mielestä. Juna tai bussi tuntuu olevan nykyään se ainoa paikka, jolloin voin oikeasti olla irrallani kaikesta muusta ja keskittyä omiin ajatuksiini rauhassa.

Sain ilmoituksen siitä, että olen tänään pitänyt blogia vuoden verran. Olen mielestäni saanut tästä sitä hyötyä, mitä aloin tästä alun perin hakemaankin. En pelkää kirjallisten tuotoksieni arviointia enää niin paljon, vaikka kyllä se joka kerta meinaa vähän ainakin kuumotella, kun lähetän graduohjaajalle sähköpostia. Pohjimmiltani olen yrittänyt pitää yllä itsestäni vaikutelmaa, jossa en oikeastaan välitä siitä mitä muut ihmiset minusta ajattelevat ja siihen kirjoittaminen on myös auttanut. Lukijat voivat muodostaa tämän kautta minusta aivan minkälaisen mielipiteen haluavat, mutta kuitenkin minulle on tärkeimpiä niiden ihmisten mielipide, jotka näkevät kaiken sanailun ja muun maskin ohi.

Kun olen seurannut tämän kuukauden ajan eri medioita, on suurimpana teemana ollut ehdottomasti naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä. Hollywoodista tunnutaan lähes viikottain löytyvän uusia häirintätapauksia. En itse ottanut osaa #metoo -kampanjaan sosiaalisessa mediassa, mutta elin voimakkaasti sen mukana. Seksuaalinen häirintä on aina väärin, kohdistui se ihan keneen tahansa.

Olen tehnyt asiakaspalvelua paljon ja surukseni voin sanoa, että seksuaalinen häirintä on niissä töissä ihan arkipäivää. Joissain töissä se on asiakkailta niin normi, etten siitä oikeastaan jaksa enää välittää. Tai ainakin niin sanotaan useimmiten. Kyllä itselleni jää silti jokaisesta tällaisesta kohtaamisesta aika tyhjä olo. Mutta vielä vastenmielisempää häirintä on silloin, kun sen tapahtuu työyhteisössä. On niitä työkavereita, joilta vähän kaksimielinen läppä ja hölmöily kuuluu asiaan ja erona ahdisteluun onkin juuri se, että tällaisessa huulenheitossa molemmat osapuolet ovat mukana ja tiedostavat, että tämä on vitsiä ja molemminpuolista. Tällainen kanssakäyminen onnistuu usein jo hyvin toisilleen tuttujen ihmisten välillä. Flirttailu on tietenkin sitten vielä jo aivan oma juttunsa, mutta siinäkin se jutun juju on molemminpuolisuudessa. Sitten on niitä, joiden takia ei halua mennä töihin, koska esimerkiksi ulkonäön kommentointi ja tietynsävyinen vihjailu saa olon niin epämukavaksi, ettei saa hengitettyä kunnolla. On sellaisia kohteliaisuuksia, joita ihmiset eivät halua työkavereiltakaan kuulla, trust me. Onneksi omissa tapauksissa olen pystynyt kertomaan työnantajille tilanteista ja asioihin on suhtauduttu tarpeellisella vakavuudella.

Seksuaalinen koskemattomuus ei ole millään tavalla kiinni siitä, mitä sukupuolta olet, miltä näytät, miten pukeudut, miten tanssit. On ihmisiä, jotka tuntevat epämukavuutta herkemmin kuin toiset, eikä todellakaan ole ok pistää käytöstään näissä asioissa herkkänahkaisuuden tai huumorintajuttomuuden piikkiin. Ulkonäön varomaton kommentointi voi johtaa jopa koko elämän mittaiseen panikointiin ja epävarmuuteen, vaikka kommentti olisikin ollut pohjimmiltaan positiivinen. Oman nuoruuden trauman muodosti ihan kai kohteliaisuudeksi tarkoitettu ”olisit tosi kaunis jos olisit drag queen”, viitaten todennäköisesti voimakkaaseen kasvojeni luustoon. Onneksi olen aina kunnioittanut ja jopa ihaillutkin drag queeneja, joten kommentti ei kukistanut koko naiseuttani, mutta silti teki pienen särön nuoren tytön ulkonäköpaineisiin ja pysyvän olon siitä, että näyttääkö naama nyt miehekkäältä vai miltään.

Tässä iässä kuitenkin alkaa jo huomaamaan sen, että ulkonäkö on aina muutettavissa ja vain pintaa. Mitä itsevarmemmaksi tulee omista henkisistä ominaisuuksistaan (persoona ja luonne nyt yleisestikin), sitä vähemmän jaksaa murehtia sitä miltä näyttää. Tykkään ihmisistä kun he ovat tyylisiäni nimeomaan sisältä. Yllättäen läheiseni ovat myös silloin minulle maailman kauneimpia ihmisiä.

Joskus tekstiin on tosi hankalaa saada minkäänlaista punaista lankaa. Ehkä tänään tarkoituksena ei ollut saada luotua maailman eheintä kokonaisuutta, mutta se juuri blogikirjoittamisessa on siisteintä: kaiken ei tarvitse olla niin harkittua ja hallittua. En jaksa olla tänä viikonloppuna kumpaakaan. Ehkä katson ennätyspaljon RuPaul’s Drag Racea ihan vain juhliakseni kauneuden moninaisuutta.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s