Olen niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ole oikein lämmenneet rakkauslauluille. Suurimman osaksi elämääni ne ovat tuntuneet liian sentimentaalisilta, liian teennäisiltä tai liian samaistuttavilta. Jos olen herkillä, en halua ruokkia sitä lisää koskettavilla sanoituksilla. En tiedä onko se kevät vai olenko lopultakin tarpeeksi tyhjä taulu tunnemaailmallisesti, mutta nyt viime kuukausi on mennyt fiilistellessä erilaisia hyväntuulisia ja surullisiakin rakkauslauluja ja jopa tullut niistä hyvälle tuulelle. Ehkä olen valmis tarinoille. Seikkailuille olen ollut valmis jo pidempään, mutta ehkä vasta nyt voisi alkaa olla tarinoidenkin aika. Tai sitten kevätmanian. Who knows.
Pääsiäinen on alkamaisillaan. Harmittaa olla töissä, koska pääsiäisenä minulla yleensä ollut aikaa käydä kotona. Nyt olen päivät ihan yksin täällä. Pääsiäisen aikaan jäät on vielä kestäneet kotona ja ollaankin vanhempien ja suvun kanssa vietetty sitä mökillä. Sitä on vähän ikävä jo. Vanhempiani myös. Äitini oli lähes viikon ulkomailla enkä soittanut hänelle sinä aikana ollenkaan. Tuntui, että päivästä puuttui joku rutiini. Onneksi ensi viikolla viimeistään on mahdollisuus käydä edes hetken relaamassa Savonlinnassa.
Juuri juttelin lounaalla ystäväni kanssa siitä, miten puhuminen on helpottavaa. Ihan ylipäätään asioista puhuminen. Päivän tapahtumista, päivän murheista, riiteleminen, vitsailu, ihan kaikki. Puhumattomuus aiheuttaa niin helposti ristiriitoja, etten edes pysty kahden käden sormilla laskemaan niitä kertoja, kun olisi ollut parempi vain avata suunsa eikä tarkkailla tilannetta hämmentyneenä.
Puhuminen on itselleni ollut yleensä helpoin vuorovaikutusmuoto. Jos voisin valita tekisinkö näyttöni yliopistossa mieluummin omina luentoina tai oppitunteina vai puudutavina ja ahdistavina kirjoitelmina (ei viittaa graduun mitenkään ainakaan ehehe), niin ehdottomasti luennoin. Puhetilanteiden jännittämistä minulla onneksi harvemmin on. Paitsi.
Epävarmat tilanteet, joissa pitää luoda yhden tai muutaman ihmisen kanssa keskustelua tai yhteyttä. Seminaari-istunnot, joissa en ole valmistautunut kunnolla. Kun en tiedä, miksi ihminen on erilainen kuin aiemmin. Ja pahin, yritän tehdä vaikutuksen ihmiseen. Huhhuh. Se se vasta on kiusallista katseltavaa lähinnä niille, jotka ovat tottuneet näkemään minut normaalitilanteissa verbaalisena ja rentona, varsinkin minulle itselleni. Sanon ihan mitä sattuu. En sano niitä asioita, mitä oikeasti haluaisin sanoa. Pahimmillaan en puhu mitään. Aloitekyky katoaa ihan täysin. En pysty katsomaan silmiin ja vaikutan siksi siltä, että etsin pakoreittejä (todennäköisesti sitäkin) enkä kuuntele. Eli oikeasti olen siis vaan aivan pihalla ja unohdan käyttäytyä luontevasti. Puoleensavetävyys 5/5.
Toisaalta säästyisi niin paljolta vaivalta, kun oikeasti vaan nostaisi kissan pöydälle aina kun tuntee siihen olevan tarvetta. Toisaalta en ole aina varma onko siihen energiaa, varsinkin jos mahdollisuutena on konflikti tai pakit tai paha mieli jollekin. Mutta puhumattomuuden tuoma ristiriita tuo joka tapauksessa epävarmuutta ja ristiriitoja, joten miksei vaan puhuisi. Olisi tietenkin parasta, jos puhumattomuudesta huolimatta asiat etenisivät omalla painollaan. Kai ne etenevätkin. Tai ovat etenemättä. En minä tiedä. Mutta en ole itseni kanssa sinut, jos vielä kovin monta kertaa jälkeen päin hakkaan päätäni seinään ja ajattelen missanneeni hyvän hetken ajatusteni esilletuomiseen. Huoh.
Ehkä tämän loppukevään projektina voisi ollakin olla rohkeampi. Jättäisi kaiken ylianalysoinnin ja antaisi vaan mennä. Mikä on oikeasti pahinta mitä voisi sattua? Tuskin mitään vakavaa. Tai juuri sitä.
Panem et circences 