Non Ducor, Ducor

Minua ei viedä, minä vien.

En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin aikaisin hereillä kun tänä aamuna. Yö- ja päivätöiden tuoma unirytmin sekamelska on saanut aamuni pysyvästi melko venyneiksi ja olen oppinut antamaan itselleni sen anteeksi. Yleensä olen tuotteliaampi ja pirteämpi iltaisin, mutta tämä aamu on ollut positiivinen yllätys. Uskon suurena syynä olevan, että lähden tänään matkalle. Ei väsytä vielä yhtään!

Matkustamisessa oma suosikkivaiheeni on juuri se vaihe, missä tapahtuu siirtymä eli varsinainen konkreettinen matkustusvaihe. Silloin olen yleensä odotan pääsyä määränpäähän jollain tavalla:  kotiin, seikkailulle ja tänään se on Prahaan. Kehnosti nukutun yön jälkeen olisi fiksuinta tällä hetkellä nukkua, mutta aurinko paistaa ulkona, kirjoittaminen tulee luontevasti ja löysin Spotifystä valmiin soittolistan entuudestaan tuntemattomia biisejä, jotka ovat täysin sopivia tämän hetkiseen fiilikseen.

Siirtymävaihe on myös täydellistä omaa aikaa ajattelemiselle. Arki on usein aika hektistä ja se tulee painettua läpi vain perustarpeet huomioon ottaen. Jos haluan kuitenkin tulla itseni kanssa kaiken kaikkiaan toimeen, on minulle tärkeää päästä välillä ihan vain päästä käymään keskustelua oman pääni sisällä siitä, mitä minulle kuuluu, mitä tunnen tällä hetkellä ja näinä päivinä, ja olenko sama ihminen kuin aina ennenkin. Tällainen voi muille tuntua siltä, että tarvitseeko tuollaisia asioita edes oikeasti miettiä, mutta minulle on tärkeää tietää miksi ajattelen mitenkin ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat. Kai tämä voi olla myös jonkinlaista omien epävarmuuksien työstämistä. Toisaalta kelaan myös onnellisia viime aikaisia tapahtumia ja hymyilen kuin hölmö kaikille hassutteluille, mitä tämäkin viikko on ollut täynnä. Tämä menee vain koko ajan paremmaksi. 

img_0456
Hyvä olo

Olen niitä ihmisiä, jotka pyrkivät arjessaan siihen, ettei se missään vaiheessa ole liian tylsää. Kaikki työt, opiskelu ja musiikkijutut vaativat keskittymistä, läsnäoloa ja itsensä motivointiakin, mutta vastapainona olen sattunut ympäröimään itseni todella kiinnostavilla, hauskoilla ja aktiivisilla ihmisillä. Arvostan paljon myös aikaa, jolloin olen aivan vain itseni kanssa ja puuhastelen omia juttujani. Kuitenkin lähes aina haluan tehdä jotain ja tunnenkin helposti huonoa omaatuntoa, jos vain istun ja tuijotan tyhjyyteen. Ei pitäisi aina olla niin ankara itselleen. Olenkin yrittänyt vapaa-ajallani soveltaa niin sanottua hetkessä elämisen -politiikkaa.

Minulla on ollut aina tarve varmistella asioita ja pitää tilanteet omassa kontrollissa. Oikeastaan tämän kesän jälkeen olen omaksi (ja muidenkin) huojennukseksi ymmärtänyt, että eihän se ole millään tavalla mahdollista. Maailmaa on niin paljon helpompi kokea, kun antaa hetkille tilaa. Olen esimerkiksi monesti ihan vain pysähtynyt katsomaan kuinka ulkona on niin kaunista, että lähes itkettää. Olen pysähtynyt ihan toisenlaisissakin tilanteissa. Eilen nauraessani katketakseni lounaalla parhaan ystäväni kanssa ajattelin vain mielessäni, että tämän ystävyyden haluan aina muistaa tällaisena ja miten etuoikeutettu olen saadessani tuntea näin paljon kaikkea ja kerrankin niin positiivisia asioita.

Tietenkin kaikki säröilee joskus. Tällä viikolla koin tarpeetonta alemmuutta ja arvottomuutta siitä syystä, että ihminen edellisestä elämästäni kohteli minua kuin ilmaa. Aivan kuin koko sillä osalla elämää ei olisi ollut mitään väliä ja se täytyy todistaa kävelemällä ohitse kuin olisin täysin muukalainen. On niin vaikeaa olla välittämättä koko asiasta. Olen myös ollut melko hämmentynyt ja epävarma paristakin ihmissuhteesta. Toisessa on osana kaipausta, huolta ja pitkäaikaisen ystävyyssuhteen ylläpitoon liittyviä kysymyksiä. Toinen on taas niin tuore asia, etten uskalla edes puhaltaa sitä korttitaloa kohti. Siinä olisi potentiaalia vaikka mihin, mutta kaikkia pelottaa. En uskalla paljastaa sisintäni täysin, ellen ole varma siitä, että se ihminen tulee olemaan oikea läsnäoleva osa minun elämääni. Miten voinkaan ihminen olla samaan aikaan rohkea ja arka? Tämä hetkessä elämisen -politiikka ei näyttäisi ihan vielä soveltuvan ihan kaikkeen.

Kai siinä ajatuksessa, että jokainen on oman onnensa seppä, on jotain oikeaakin perää. Tiedostamalla oman negatiivisuuteni ja omat heikkouteni olen saanut itseäni eteenpäin kohti positiivisempaa maailmankuvaa ja varsinkin minäkuvaa. Näihin päätelmiin oli päästävä itse, ei kenenkään patistuksesta. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin muuttunut itse valoisuudeksi, mutta ei kai siinä ole mitään väärää, jos yrittää välillä edes nähdä maailmaa vähän kauniimpana paikkana?

Näin just tuulivoimaloita läheltä. Kaikesta voi ja pitää innostua, vaikka ees tuulivoimaloista. Mutta nyt Joensuu-Helsinki-Praha ja mikä parasta, saan matkustaa vielä tunteja. Satu jo odottelee.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s